POHDINTAA

 1.

Ihmiset näivettyvät avuttomuuteen

Mihin on suomalaisten pikkukaupunkien elinvoima kadonnut? Mihin se työ meni, jonka 50-luvulla nuoret omin käsin ja yhteisvoimin tekivät? Valuiko se salaa suurempiin kaupunkeihin ja lopulta ulkomaille? Miksi Virtojenkaan katukuvassa ei näy työ, joka ennen kannatteli elämää, innosti oppimaan uusia taitoja. Mihin katosi sen työn arvo, joka yhdisti ihmisiä ja sai meidät keskustelemaan? Jäljelle on  jäänyt rapistuva tuulitunneli, jossa ainoa kannattava liiketoiminta on vanhuksia varten perustetut kahvilat, että olisi paikka jossa kitistä ja voivotella.

Kun astuu markettiin, ei paikallisesta elintarviketuotannosta, kädentaidoista tai muusta osaamisesta näy jälkeäkään. Haluamme tasalaatuista, kelmutettua, anonyymiä, parasta ennen merkittyä tavaraa, josta ei tiedä mistä se tuli ja kuka sen teki. Kun tavara on eettisesti tuotettu, ja reilun kaupan merkillä varustettu, meidän ei tarvitse olla kiinnostuneita ja huolestuneita siitä mitä kulutamme. Eikö niin? 

Filosofinen kysymys: Mitä jos kaikki se, jota emme itse ole valmistaneet tai osallistuneet omalla työllämme sen luontiin, onkin epäeettistä itseämme kohtaan, koska se saa meidät epätietoisiksi siitä, mitä me olemme tekemässä? Ihminen on rakennettu siten, että meille tuo mielihyvää se, kun tiedämme mitä olemme tekemässä ja miksi?

Tällainen työn ilo on ulkoistettu harvoille ja valituille. Valtaväestön on nöyrryttävä epämieluisaan toimintaan, jotta voisi sitten pienellä palkallaan ostaa palan hyvinvointia tai unohdusta viihteen, päihteiden ja muiden palvelujen muodoissa.

Suomessa tarraudutaan teollisten tuotteiden valmistukseen, joiden uskotaan välillisesti, verotulojen kautta tuottavan meille hyvinvointia. Kuulostaako tällainen ajattelumalli jo hieman vanhanaikaiselta meidän korviin?

Taitokeskus, jossa paikalliset ylläpitivät kädentaitoja, lakkautettiin kannattamattomana. Ihmiset lannistuvat täysin markkinavoimien edessä, vaikka tietävät, että sellainen toiminta, jota nykyään kutsutaan harrastukseksi, on meille kaikkein mieluisinta puuhaa ja hyvinvoinnin edellytys. Uusi koulu kukoistaa kirjaston ja kirkon välissä. Tuoko se hyvinvointia ja uskoa huomiseen, vai onko se vain laitos jossa lapset laitetaan paremmuusjärjestykseen? Ovatko vanhainkodit paikkoja, joissa vaalitaan kultaakin kalliimpaa elämänviisutta ja elämänkokemuksia, vai ovatko ne laitoksia, johon yhteiskunnalle hyödyttömät jo kaikkensa antaneet ihmiset sijoitetaan - pois kiireisten ihmisten jaloista ja silmistä?

Se, etteivät lapset, nuoret ja vanhukset tuota yhteiskuntaan mitään arvokasta, joka näkyisi valtiontaloudessa plusmerkkisenä laskelmana, se on meidän itse keksimä järjestelmä. Aivan kuin Suomi yrittäisi ostaa velkarahalla itselleen oikeuden olla olemassa.

Ihmiset ovat unohtaneet sen voiman, mikä heissä vielä sodan jälkeen oli. Kun kaksisataa ihmistä lyöttäytyi yhteen, heillä on mahdollisuus panna asioita tapahtumaan. Oli mahdollisuus ylläpitää suomalaisille luontaisia selviytymistaitoja, elinkeinoja ja kehittää toimintaa, joka myös näkyi omassa pitäjässä ja sen ihmisissä. 

Minä näen elinkeinon toimintana, joka aidosti kannattelee elämää ja kehittää ihmistä. Sellaiset elinkeinot ovat katoamassa ja niiden tilalla on liiketoimintaa, joka elättää välillisesti meille tuntemattomia ja näkymättömiä ihmisiä, jossain kaukana, ulkomaita myöden. Pyhillä verotuloilla ylläpidetään maksullisia kulttuuri- ja sosiaalipalveluja. Miksi me vieläkin luulemme tarvitsevamme luonnonvaroja riistäviä "ämpäritehtaita" tuottaaksemme hyvinvointia?

Jos tarpeeksi monta ihmistä omistautuu asialle, jota he pitävät aidosti tärkeänä, Virroillekin saadaan kauan odotettu uimahalli. Harrastustilojen käyttökustannukset ovat pieni kuluerä, jos tuhannelle ihmiselle annetaan mahdollisuus osallistua toimintaan ja kantaa kortensa kekoon.

 

Mutta kun asioita tehdään "suuren maailman" malliin, silloin tavallisen ihmisen kädet sidotaan. Kun sanotaan, ettei rahaa ole, se on sama kuin ihmiset tuomittaisiin avuttomuuteen. Jos halu, tahto ja kädentaidot ovat tallella, niin silloin on myös "rahaa." Se ei ole sitä rahaa, mitä saa pankista vaan paljon arvokkaampaa. Mistä muualtakaan se aito voima muuttaa asioita tulisi, kuin meidän omista käsistä? 

Jos vesistöt uhkaavat rehevöityä, kaksi sataa vapaaehtoista ihmistä voivat antaa kymmenen minuuttia omaa aikaansa, kokoontua rantaan ja nykäistä sylillisen korsia juurineen ja tuoda ne rantaan. Mutta se ei ole mahdollista, jos on hyväksyttävämpää ottaa pankista lainaa ja tilata ulkomailta raskasta kalustoa tätä toimenpidettä varten. Tuntuu kuin me emme enää osaisi tehdä mitään ilman liiketoimintasuunnitelmaa ja kannattavuuslaskelmia. 

Ihan kuin joku suorastaan haluaisi passivoida ja lannistaa meidät. Henkinen pahoinvointi on suuri yhteiskunnallinen kuluerä, ja se luo valtavan kysynnän hyvinvointipalveluille. Pahoinvoiva ihminen näkee kulutuksen ja tavaroiden ostamisen lääkkeenä pahoinvointiinsa, koska meille on myyty sellainen ajatus.
 

Meistä on tullut sokeita mutta tuottavia komponentteja liike-elämälle. Vaadimme terapiaa lapsillemme, vaikka meidän pitäisi vain lyöttäytyä yhteen, niin kuin ennen ja elvyttää se ihmisen luontainen potentiaali, tekemällä asioita yhdessä. Mikään muu ei opeta ihmisille vuorovaikutustaitoja niin hyvin, kuin yhdessä tehty työ. Vain yhdessä tehty työ saa toisiamme kohtaan syntyneet ennakkoluulot, negatiiviset asenteet ja perättömät uskomukset kaikkoamaan. Oppikirjat eivät siihen pysty.

Kaupunkien yliopistoissa istumalla ja pänttäämällä suoritetun korkeakoulutuksen rinnalle tulisi nousta uutta, maaseudulla tapahtuvaa hyvinvointiin tähtäävää "ylikorkeaa" koulutusta. Se voisi olla tutkimustyötä, jonka avulla ihmisille palautetaan omanarvontunne, tieto omien käsien työn merkityksestä ja uteliaisuus omaa maata, sen luontoa, ja ihmisiä kohtaan. Kun koko väestö, ikään katsomatta otettaisiin mukaan tähän koulutukseen, joka näyttää miten kaikkein arvokkaimmasta omaisuudestamme pidetään huolta, alkaisimme vihdoin luoda sitä hyvinvointia.

Miten se on mahdollista? Ahdistunut ja elinkeinostaan kilpailemaan pantu ihminen ei kaipaa aitoa keskustelua, mieluummin hän juonii ja riitelee, koska jatkuva hätä pärjäämisestä on kaiken aikaa läsnä. Yhteistyökykyisellä ja oman arvonsa tuntevalla ihmisellä sen sijaan on aina motivaatiota keskustella, kaikessa rauhassa.

 

Väitän, että vaalimalla ensin hyvinvointia suoraan, eikä välikäsien tuottamien palvelujen kautta, voisimme sytyttää ihmisissä kyvyn luoda korkeamman tason tieteellistä tutkimusta ja innovaatioita. Ehkä se on suomalaisten olemassaolon tarkoitus. Elämme kylmässä ja pimeässä pohjolassa, jonne harva haluaa vapaaehtoisesti muuttaa asumaan.  Mutta täällä voi talven hiljaisuudessa väritöntä horisonttia tuijottaen löytää sellaisia ajatuksia, jotka ovat etelässä täysin mahdottomia. 

Maiju Ingman

Virossa työskennellyt elokuvaohjaaja, kuvaaja, käsikirjoittaja

Valokuvat ovat Virroilta 2023, 35mm, 100 Rollei retro filmille kuvattuja