MUISTOJA

Täältä löytyy kirjoituksia menneistä tapahtumista, paikoista ja ihmisistä. Kirjoitukset ovat kirjoittajan henkilökohtaisia muistoja, kokemuksia ja näkemyksiä elämästä. Yksityishenkilöistä kirjoittaessa koko nimellä on noudatettava hyvän tavan periaatetta. Toista ihmistä loukkaavaa tai alentavaa materiaalia ei julkaista, jos sen katsotaan voivan aiheuttaa mielipahaa tai mitä tahansa haittaa elossa oleville ihmisille, jotka liittyvät tapaukseen.
                                                                                                                                                    - ylläpitäjä 
_____________________________________
 

3.

Katse kaukaisuuteen

Kylätie oli joskus hiekkatie, kuoppainen ja kapea. Nyt se on päällystetty ja tasainen.
Tien varrella on vähän kummallinen risteys.
Kylätie tekee jyrkän mutkan oikealle ja mutkan kiperimmästä kohdasta vasemmalle erkanee sivutie. Sinne ei tarvitse kääntyä, jatkaa vaan suoraan eteenpäin, menköön kylätie omaa reittiään.
Sivutie oli joskus hevosen kavioiden ja kärrynpyörien raidoittama. Nyt se on tasainen soratie. Sitä edetään kilometrin matka yhä jyrkkenevää ylämäkeä.
Tiehaarasta lähdettyä, töykän päällä oikealla, on elämää nähnyt pieni asumus.
Viimeksi se on ollut vaaleaksi maalattu, mutta eteläaurinko on syönyt maalin liki puulle. Pihapiiri on hiljainen. Hilda lähti sieltä kodistaan vuosikymmeniä sitten vanhaikotiin. Hildan molemmat jalat oli amputoitu. Hänet nostettiin taksiin ja pyörätuoli, tärkein apuneuvonsa, taksin peräkonttiin.
Uusille omistajille talo on ollut kesäpakka, joka nykyisin on vähäisessä käytössä.

Matka jatkuu tuuhean kuusikon reunustamana muutaman sara metriä. Kulkemista eivät aikoihin ole hidastaneet useat, aikanaan tärkeät portit, vaan autot ja traktorit etenevät vaivattomasti. Jalkamiehiä tai pyöräilijöitä, saatikka hevosia siellä ei enää kiiruhda.

Puolen kilometrin jälkeen ylämäki käy yhä jyrkemmäksi. Asumattomat pienet pellot tien molemmin puolin, yrittävät kertoa olleensa joskus korvaamattoman tärkeitä. Se oli joskus silloin, kun oikealla näkyvässä punaisessa talossa oli elämä vilkkaimmillaan: Oli seitsemän lasta ja kolme lehmää, sekatyömiehenä ahertavat isä ja kotohuushollista huolehtiva äiti.
Pihapiiri on siististi hoidettu. Kuopus niistä seitsemästä, huolehtii siitä, eläkeläisen kesäpaikastaan.

Matka jatkuu entistäkin jyrkempänä ylämäkeä. Asutut pellot ja vanhat rakennukset täyttävät avaran rinteen.
Rinteen oikeassa laidassa oleva riihi on antanut periksi, tälle vuosisadalle jaksettuaan. Pienet hirsiaitta ja kolmiovinen riviaitta ovat juurtuneet tiukasti maisemaan. Niillä taitaa olla menossa sijoillaan nököttäminen jo kolmannen vuosisadan puolella.
Maisema ja avaruus näyttävät päättyvän taloon mäen päällä. Sen tunnusmerkit ovat kolme ikkunaa etelään ja kaksi savupiippua.

Nousen mäen viimeisen nyppylän. Vanhaa navettaan ei enää ole, mutta juuri se kohdalla pysähdyn ja käännyn katse tulosuuntaan.
Laaja näkymä avautuu kokonaisuutena, kun kierrättää katsetta idästä länteen.
Vielä näkyy rinteen alla olevan metsikön puunlatvojen välistä pilkahduksia liki kahden kilometrin päässä olevasta vesistöstä ja vastarannasta. Niiden takaa kohoaa kumpuileva, yhä kauemmas etenevä maisema, jonka kauimmat kumpareet ovat jo toisella puolella pitäjää.
Tätä maisemaa olen katsellut lapsuuteni. Yhä se on minulle maailman tärkein maisema.

24.10.2023 L-H.S

2.

Ikimuistettava elämys ja tärkeä paikka


Olen paljon käynyt teatterissa, nauttinut ja kyllästynyt, en sentään kesken poistunut, jopa opiskelun aikana hieman näytellytkin. Ei tarvinnut uraa vaihtaa, kyllä tekniikka oli minun alani. Kaikkea piti kuitenkin kokeilla, tuli ainakin esiintymiskokemusta, siitä on ollut hyötyä myöhemmin.

Muistan tapahtumasta, lähes 30 vuoden jälkeen, hyvin tarkkaan ensimmäisen ja viimeisen kohtauksen. Kaikki muu siitä väliltä oli enemmän tai vähemmän poissa mielestä.

Ensimmäinen kohtaus oli karhun laskeutuminen pystysuoraa kallioseinämää alas. Samalla hän kertoi jotain elostaan saloilla. Siinä oli jotain sellaista ainutlaatuista elämystä, että vieläkin tuon kaiken saan silmiini kyyneleiden kera.

Viimeinen kohtaus tuonelan veneen tulo noutamaan Martti Kitusta ja hänen vaimoaan kuului niihin ikimuistettaviin elämyksiin. Veden päällä kävely venettä vastaan, jätti tuskin yhtään silmää kuivaksi. Oivallus oli ohjaajalta viimeisen päälle vaikuttava usvaverhon ja musiikkitehosteen kera luotu.

Tuonelan joutsenen uiskentelu toivottamaan tervetulleeksi saapuvia tulijoita, soitteli ainakin minun sieluni syviä sopukoita. Kyllä siinä monella muullakin nenäliinaa tarvittiin.

Lisää muisteltavaa löytyi sitten taltioinnin näkemisen jälkeen.

Karhun peijaiset ja siihen liittyvät sahtijuomingit olivat vanhaa perinnettä. Myöskin haavoittuneen Martin veren vuodatuksen pysäytyksen sanat ja välskärin kisailu oli upeaa aikalaista hoitoa. Viina näytti olevan lääkkeistä tehokkain, paransi haavan ja kaatoi välskärin.

Tarvittiin vähän salapoliisityötä, kirjastossa tiedettiin jotain, Leevi Häkkinen, Aila Sipilä ja sitten löytyi Antti Kuurila, joka oli digitoinut Tammisen VHS kasetille kuvaaman esityksen. Sellaisen muistitikun sitten Antti pyörälenkillään minulle toimitti. Silloisella tekniikalla laatu jätti toivomisen varaa, mutta se mikä oli muistista pyyhkiytynyt, palasi yllättävän hyvin. Saattoi myöskin johtua siitä, että näin esitykset useampaan kertaan, sillä toin ystäviäni Jyväskylästä nauttimaan ainutlaatuisista luonnon kulisseista ja upeasta esityksestä.

Näin jälkeenpäin ajatellen, kunnioitukseni nousee toiseen potenssiin, millä voimilla se oli aikaan saatu. Lähes kaikki ovat harrastelijoita, kuorolaisia, tavallisia innokkaita työläisiä, viljelijöitä, kaupan työntekijöitä.

Kaikki se harjoitusmäärä eri yhteisöissä, sen yhteensovittaminen ja sitten joukkokohtausten ohjaus on vaatinut valtavan määrän työtä. Oopperaa esitettiin kolmena kesänä yhteensä kuusi kertaa ja aina täysille katsomoille, ansaitusti.



Karhu oopperan ensi-ilta oli 30 kesäkuuta 1995 myös kesällä 1996 yht. 6 esitystä.

Libretto Uolevi Nojonen

Sävellys Pentti Tynkkynen

Ohjaus Ilkka Bäckman

Kapellimestari Jarmo Anttila

Ammattilaisina päärooleissa, Taisto Polvi, Inga Sulin

Pekka Itkonen, Katariina Lampela ja Aino Palomäki

Muista esiintyjistä oli osa tuttuja naapureita ja kyläläisiä.




Virrat 21.10.2023

Alpo Murtolahti

_____________________________

1.

Viiden päivän latu

Vesi lorisi ränneissä pyhäinpäivänä, kun heräsimme. Sääennuste piti paikkansa. Pakkaset olivat loppuneet ja normaali marraskuu oli todellisuutta. Kun katsoimme ulos, tilanne ei kuitenkaan ollut niin huono, etteikö olisi päässyt vielä hiihtämään. Sade oli jo loppunut, rännit vain liruttivat vettä.

Kylmä kausi oli alkanut tänä vuonna lokakuun viimeisellä viikolla. Öisin oli ollut lähes kymmenen astetta pakkasen puolella ja päivisinkään lämpötila ei ollut noussut nollan yläpuolelle. Koska kylmän tiedettiin ennusteiden mukaan jatkuvan, Virtain kaupunki ja Virtain urheilijoiden hiihtojaosto aloitti lumen tykittämisen urheilukeskuksessa. Lumenteko on jo vuosien perinne. Harvoin vain lokakuun lopulla on päästy ottamaan lumitykit esiin. Lumetukseen tarvitaan vettä ja sitä saadaan kätevästi läheisestä järvestä vesipisteliitäntöjen kautta. Tykkilumi onkin väriltään ruskehtavaa.

Lumitykit paahtoivat reilun viikon verran yötä päivää ja valkoinen kukkula alkoi vähitellen kasvaa laskettelurinteen alapuolelle. Kaupungin teknisen toimen väki huolehti tykeistä työaikana ja vapaaehtoiset hiihtointoilijat muina aikoina aina neljän tunnin jaksoissa. Öisinkin joku oli aina vahtimassa ja siirtelemässä tykkejä, että lumikasasta tulisi tasainen. Vapaaehtoiset pitivät kahvitteluhetkenkin kakun kera, kun urakka oli saatu päätökseen.

Lunta oli kasassa jo hyvä määrä. Pian voisi aloittaa levittämään sitä latupohjalle. Levitystyön saattoi kuitenkin unohtaa, koska taivas puuttui peliin. Lokakuun viimeisenä yönä alkoi nimittäin lumisade. Lumentulo oli niin runsasta, että marraskuun ensimmäisenä päivänä innokkaimmat ” hiihtoniilot ” kaivoivat sukset esiin ja suuntasivat urheilukeskukseen. Pian itse tehty latu kiersi jo urheilukenttää. Koska lunta satoi lisää, latuja oli hyvä ajaa pakkasen kovettamille perinteisille latupohjille urheilukeskuksen lähimaastoon ja myös urheilukentälle.

Mieheni arvioi, että viisikymmentä eri sivakoijaa olisi aloittanut hiihtokilometrien keräämisen. Valittavana oli sekä vapaa että perinteinen latu vierekkäin. Maisema oli talvinen ja onnelliset hiihtäjät seurasivat pelolla säätiedotteita, milloin autuus loppuisi. Viisi päivää hiihtäjät saivat hiihtää ennen kuin ladut katosivat.

Itse innostuin kaivamaan monot ja sukset esiin viimeisenä mahdollisena hiihtopäivänä. Saavuttuamme ladulle kello yhdeksän jälkeen aamusta sitä kiersi jo kaksi innokasta hiihtäjää. Latu oli paikoin vähän pehmentynyt, mutta se ei haitannut menoa. Myös noin neljävuotias poika äitinsä kanssa tuli kiertämään latua. Menosta näki, että poika oli ollut suksilla ennenkin.



Huvittavinta tämän syksyisessä hiihtoilossa oli, että metsän reunassa haapojen, leppien ja koivujen kellertyneet lehdet peittivät osan latujen pintaa. Tuuli oli järjestellyt taideteoksia hiihtäjien iloksi.

Hiihtäminen ei olisi onnistunut enää seuraavana aamuna, koska vesisade alkoi uudelleen ja vei ladut mennessään. Viikonlopun jälkeen urheilukenttä viheriöi taas. Lumikukkula oli säilynyt hyvänä. Vesisade oli varmaan tiivistänyt sitä. Sään on ennustettu kylmenevän taas kuun puolenvälin tienoilla, joten kasaa saadaan kasvatettua. Ehkä silloin myös lunta voidaan siirtää latupohjille, koska hiihtäjät odottavat uutta latua malttamattomina.



6.11.2023 Anna-Liisa Korpimäki